Viimeistä kotonaolopäivää viedään. Huomenna aamulla matka käy Helsinkiin Siskon luo, jossa vietän viikonlopun ihanien Siskon lapsien kanssa. Niin ja Siskon ja sen miehen kanssa myös.. Niin ja näen serkkutyttöä myös.
Aloitin varsinaisen pakkaamisen tänään ja jo alusta asti oli selvää, ettei kaikki, mitä haluaisin, mahdu millään mukaan. Laukun koko ja painorajat tulevat vastaan. Finnair ei asiasta kokemuksien perusteella välitä mutta Budapestistä eteenpäin lennän Wizzairilla, ja halpikset on perinteisesti innokkaita veloittamaan kaikesta ylimääräisestä. Parempi siis yrittää rajata matkalaukun paino melko tarkalleen siihen 20 kiloon ja kuljettaa vaikka käsimatkatavaroina repussa niin paljon painavia juttuja kuin mahdollista. Luotan siihen, etteivät ne ala käsimatkatavaroita punnitsemaan.. Karsinta on kovaa, enkä todella tiedä, miten saan kilot pysymään sallituissa rajoissa. Kengätkin, joita en edes monia omista, painavat niin paljon ja mukaan on saatava ainakin talvikengät, tennarit, kuntosalikengät, baarisaappaat.. Ylimääräistä rahaakaan ei juuri ole uusien tavaroiden ostamiseen, ja yhden kadonneen paketin jälkeen en luota Romanian postiinkaan niin paljoa, että ryhtyisin lähettelemään tärkeitä asioita postitse. (Tosin otan ilolla vastaan kaikki karkki-, lehti- ja muut paketit.. Vink vink ;) )
Olo on muuten melko normaali. Mitä nyt perhoset leikkii vatsassa, ja itku tulee pienistäkin asioista. Pahemminkin voisi olla ainakin, jos vertaa viimeisiin hetkiin Unkarissa.. Tänä iltana pitää jo sanoa heipat Iskälle, kun sen täytyy lähteä Mummon seuraksi viikonlopuksi. Äiti vie sitten huomenna junalle, ja matka asemalle ja viimeiset vilkutukset tulevat olemaan todella vaikeita. Oon aikalailla Äidin tyttö. (Itkettää tätäkin kirjoittaessa..) Onneksi tiedän kokemuksesta, että pian helpottaa ja viimeistään sitten, kunhan vihdoin pääsen perille sinne toiseen kotiin. Valittaa en halua, sillä itsehän tätä halusin, kunhan vain vihaan pakkaamista, lähtemistä ja hyvästejä. Eli sinänsä ulkosuomalainen elämä ei ehkä ole paras mahdollinen valinta, kun aina täytyy hyvästellä joku rakas lähtipä melkein minne vaan eikä siihen totu kai ikinä..
Lisää tuntemuksia sitten viimeistään ensi viikolla periltä, kun puolentoistavuoden odotus on vihdoin ohi!
2022 --> 2023 : Onnea Uudelle Vuodelle!
1 vuosi sitten
2 kommenttia:
Hei! Löysin tänne blogiisi sattumalta...
Minulla oli tuo sama tilanne vajaat kolme vuotta sitten, kun muutin Meksikoon poikaystävän takia. Tuntuuhan se tosi hurjalta, kun jättää kaiken tutun ja turvallisen yhden ihmisen takia. Mutta ainakin minulla oli sellainen olo, että oli pakko saada tietää, toimiiko juttu ihan oikeasti. Tiesin, että vaikka ei toimisi, en katuisi lähtöä, mutta kyllä sitä, jos en olisi antanut suhteelle mahdollisuutta.
Yhdessä olemme edelleen ja maakin on tullut rakkaaksi. Suomessa käydessä tulee jo nykyään turistiolo.
Onnea matkaan, toivottavasti kaikki menee hyvin!
Tervetuloa! Taytyy kayda kurkkimassa tuota sunkin blogiasi :)Ihan samoin oon ajatellut, kaduttaisi varmasti, jos jattaisin kokeilematta. Ainahan sielta paasee takaisin, jos tuntuu pahalta. Tata tilannetta en tosin halua edes ajatella..
(Olen nyt Budapestissa matkalla uuteen kotiin, ja siksi skandikirjaimet puuttuu..)
Lähetä kommentti